X-profiles

Olen epäsinkku. Olen aina ollut ja toivottavasti tulen aina olemaan. Tähän anekdoottiin päädyin miettiessäni modermin ajan deittailukulttuuria, joka pitkälti perustuu älykkäisiin laitteisiin ladattuihin profiileihin. Mieleeni hiipii aate, ettei rehellisyys välttämättä ole hyve luodessa illuusiota ei-täydellisestä, mutta keskivertoa paremmasta treffikumppanista, johon just sun kandeis tutustuu vaikkapa kahvin merkeissä.

Olen määrättömän utelias ihmisten suhteen ja olen vuosien aikana nähnyt useita tuttavieni mielestä potentiaalisia deitti-profiileja. Koska 90-luvun pehmytkantiset ystäväkirjat ja niitä seuranneet, ruutuvihkoihin coolisti rustatut slämyt olivat ehkä parasta mitä tiesin, olen hieman kateellinen siitä, etteivät naidut ihmiset saa vastailla kivoihin kysymyksiin ja esitellä siluettiaan toinen toistaan kumppanuuteen kiihottavammissa kuvissa. Oma nettideittailuni rajoittuu Kiss:n chattiin ja siellä suoraan esitettyihin ”Alaks olee?” -lauseisiin, joten halusin suorittaa lisää empiiristä tutkimusta aiheesta. Parin profiilin silmämääräinen selailu johti kuitenkin myötähäpeään, jollaisen tähän saakka on saanut aikaiseksi vain Olli Lindholmin lavaesiintyminen ja miesstrippaajat, joten jouduin hylkäämään tehtävän heti alkumetreillä. Kutina kuitenkin kertoo, että profiilin tulee olla hauska, tekstin näennäisesti rehellistä ja kuvista tulee näkyä ettet a) pelkää korkeita paikkoja (benji-hyppy), b) matkustat (lojut hiekkarannalla turkoosi meri siinnellen horisontissa) c) tykkäät eläimistä (koiranpentu) ja d) harrastat urheilua, mutta et pingota (kuva after ski -baarista minttukaakaomuki pöydällä, reippailupuna poskilla).

Kateuksissani päätin tehdä oman profiilin. Tässä se on.

Ikä: 32, etsii seuraa 35-45 vuotiaista (25-vuotias on just hyvä)

Ammatti: Osa-aikainen myynninedistäjä ja myymäläsomistaja (hanslankari ja siivooja, oloneuvos)

Koulutus: Esinevalmistuksen- ja muotoilun ammattitutkinto (perus amis)

Lapsia: Kyllä (piuhat tukittu heti, kun Suomen laki salli ja siksi aiheutan hälytyksen turvatarkastusportilla, löydät minut helposti metallinpaljastimella.)

Harrastukset: Lenkkeily, lukeminen, elokuvat, historian ennallistaminen (kävelen kahden kilometrin lenkin noin kerran kuussa, luen Ilta-Sanomien viihdepalstaa aamukahvin ajan, katson Lukijan noin viisi kertaa vuodessa, larppaan ja kuvittelen olevani Arya Stark)

Haaveet: Onnellisuus, matkustelu, itsensä alituinen kehittäminen (olen hukassa, luen self help -oppaita, oksennan laivassa/lentokoneessa/autossa ja junassa, jos se kulkee Keski-Suomeen)

Vapaa sana: Heipä hei! (rempseä ja reipas aloitus, olen eri kiva tyyppi) Olen kolmikymppinen nainen (luuska) Pohjanmaalta (kyllä, täällä ihmiset ovat oikeasti niin ahdasmielisiä kuin olet kuvitellut). Etsin suht saman ikäistä (ks. edelliset kohdat), hauskaa ja elämänmyönteistä (liikaa kokemusta masennuspotilaista) kumppania (tekisi mieli kirjoitta kumpparia, koska se olisi hupsua) vaikkapa seuraksi leffaan (jos olet susiruma, enkä halua puhua sinulle) tai kahville (jos olet kuuma; kahvittelu on yhtä kuin lupaus seksuaalisesta kanssakäymisestä). Jos kiinnostuit, ota reippaasti yhteyttä (paitsi, että älä ota, jos olet se susiruma) ja kirjoitellaan enemmän! 😉 (hymiön laatu päättää koko tekstin pohjavireen, tässä se on kuvattu veikeäksi ja flirttailevaksi.)

Eikä unohdeta sitä profiilikuvaa, joka sekin on viisi vuotta vanha:

laura_kurkistaa

 

..Ehkä on ihan hyvä, että olen naimisissa.

 

 

 

 

Mainokset

Ylikivaa!

Tiedättekö sen tunteen, kun hajonneen pyykinpesukoneen lisäksi naamassasi kukkii Gorbatšovmainen territorio, pihamaallasi risteilee ison pahan suden tassunjäljet ja huomaat kurvailleesi kuukauden päivät ajokiellossa olevalla koslalla? Sitä kutsutaan stressaavaksi elämäksi ja liika stressi on pahasta. Ja koska liika stressi on pahasta, sitä rupeaa murehtimaan ja kohta huomaakin olevansa negatiivisten ajatusten noidankehässä. Sitten luetaan kaikki mahdolliset Googlen tarjoamat self help- tipsit ja hakuammunnalla koitetaan ihan mitä vaan, mikä saa mielen vähän vähemmän mustaksi.

Noh, minä tiedän ja siksipä ajattelin listata asioita, jotka tuntuvat kivoilta. Oman navan kaivelu on paitsi hip ja pop, myös ihan mukavaa ajanvietettä. Nyt tuntuukin, että minusta tuntuu kivalta seuraavat asiat..

..Juhlapöydän konvehtien Zabaglione. Kukaan muu ei halua syödä sitä, joten se jää minulle. En osaa kuvailla sen makua, tai tiedä mitä Zabaglione on, mutta se kuulostaa uljaalta hevosrodulta tai afrikkalaisen rakastajan nimeltä.

..Arkiaamujen ”Hei-Hei” kaverini. Aloin syksyllä huiskuttamaan autostani aamutervehdyksen reitilläni kohtaamalleni teinipojalle. Huiskuttelemme nykyisin päivittäin. Tänään suunnittelin kirjoittavani hänelle joulukortin, mutta olen melko varma, että se täyttäisi jonkun sortin vainoamisen tunnusmerkit.

..Muistin eilen, että käytin teininä yöfarkkuja. Vaihdoin siis päivän päätteeksi Stockerit yö-leviksiin. Niin tyhmää, mutta niin yksilöllistä!

..Minua arveltiin tänään parikymmentä vuotta nuoremmaksi eli noin kaksitoistavuotiaaksi. Mietin ensin, onko tämä hyvä asia, mutta koska se on ehdottomasti tähän astinen ennätys ikäni väärin arvioinnissa, täytyyhän sen silloin olla! Edellinen ennätys olikin jo kymmenen vuoden takaa, jolloin minua arveltiin yhdeksänvuotiaaksi. Ja lisäksi rakastuneen seitsenvuotiaaseen englantilaispoikaan. Don’t ask.

..Potkukelkkailin pyykinpesukoneeni kanssa. Alamme kiintyä. Kone toi mukavaa lisäpainoa kelkkailuun ja tunsin olevani dynamiikan ihmelapsi. Luulen kehittyväni sellaiseksi kylähulluksi, tiedättehän?

Lopuksi: olo on hivenen kivempi.

Linko=limbo

Sukuni keskuudessa kulkee legenda, joka kertoo isoisäni viljelleen mottonaan fraasia: ”Turha tarkkuus on teknistä tietämättömyyttä.” Sanonta on loistava; pätee joka tilanteessa ja antaa laukojalleen luvan olla tavoittelematta perfektionistista lopputulosta. Viime viikkoina esiintyneen, eettis-ekologististen periaatteiden ja materialististen mielitekojen välisestä ristiriidasta aiheutuneen aivomyrskyn jäljiltä, tuijottaessani silppurimaisella tarkkuudella revittyä, uuden pyykinpesukoneeni ohjekirjaa, kyseenalaistin ensi kertaa tuon peri-identiteettiini imeytyneen mietelauseen. Kenties joskus elämässä tarvitaan ohjeita?

Pyykinpesukone on yksinkertainen laite. Se ostetaan kaupasta, jossa samankaltaisia koneita on noin neljääsataaviittäkymmentäyhdeksää eri merkkiä, jotka kaikki muistuttavat enemmän tai vähemmän toisiaan. Hintahaitarin vertailu ja erityispesuohjelmien nyanssien sisäistäminen on vähintään keskitason burnoutiin johtavan tutkintatyön takana. Niinpä luotetaan sokeasti iltatyötä hengen pitimikseen tekevään (luultavasti tietotekniikan alan opiskelijaan) myyntitykkiin, joka saa sinut vakuuttumaan, että juuri tämä malli on tämän hintaluokan jalokivi  (lue: koneessa on suurin kate). Ladotaan pitkä viitonen tiskiin, lastataan kone autoon ja hurautetaan himaan. Kotona sen kantaa yläkertaan mies. Mies tilkitsee sen toisen letkun talon vesiliitäntään ja liittää sitten sen toisen ryppyisemmän version viemäriverkostoon. Nainen odottaa vieressä intopissat housuissa koneellisen pesemistä pölyttömyyttään kiiltelevällä, edelleen näyttöä naarmuuntumiselta suojaavien kalvojen peitossa olevalla ihmelaitteellaan.

Kone on hiljainen kuin hiiri. Rumpu pyörii tasaisen kauniisti kuin napatanssijan lantio. Koneellinen laventelin tuoksuista kuosiin kudottua kuitua lähenee pesuohjelman loppua. Linkous alkaa. Yhtäkkiä tasaisen hiljaisen hiirulaisen kehittyneempi muoto onkin raivohärkä! Kone hyppii kuin satakiloinen jänis, runnoen tunteettomasti uuden naapurinsa, vanhan linjan kuivausrummun ja jättäen täydellisen valkoisella maalattuun helmipaneeliin vihanhallintaongelmaisen hirviön kynnenjäljet! Nainen heittäytyy koko 51,8 kilon painollaan koneen päälle, koittaa pitää sitä aloillaan! Pesukone nauraa naisen yritykselle, heiluen niin, että stopin painaminen muuttuu Speden Spelien värinappulakikkailua vastaavaksi urheilusuoritukseksi. Linkousvaihe tuntuu ikuisuudelta, elämä vilisee silmissä, aivot tärisevät kuoressaan. Runnottuaan naisen reidet mustelmille ja imettyään naisen selkäytimestä viimeisetkin mehut, kone viimein luovuttaa.

Nainen ei hävinnyt, mutta se oli korkeintaan torjuntavoitto. Tilanteessa ei auta muu, kuin lähettää miehelle viesti ”Tää kone on ihan paska!!!”; repiä suomen-, ruotsin- ja norjankielinen käyttöohje pesuhuoneen lattialle karjuen samalla sarjatulimaisella tahdilla saatanansaatanansaatanaa ja sen jälkeen itkeä selkä seinään nojaten 20 minuuttia kuulostaen kivuliasta synnytystä potevalta hylkeeltä. Ellei turha tarkkuus olisi teknistä tietämättömyyttä, toinen asiaa avittava tapa saattaisi olla se, että lukee ohjekirjasta kohdan ”Huom! Poista pesurummun kuljetustuet ennen ensimmäistä pesua.”

Loppukevennyksenä todettakoon, että tämänkertaista episodia seuranneena iltana, lihasteni edelleen täristessä pesukoneen lingon aiheuttaman vibran voimasta ymmärsimme mieheni kanssa viimein, mitä ”Tulen Mielelläni” perimmiltään tarkoittaa.

Sinulle, tiesitkö?

En osaa kertoa, milloin se alkoi. Kenties ensisilmäyksellä, ehkä hiljalleen päivien kuluessa.

Tuntui kuin välillämme olisi ollut näkymätön lanka, jota suurempi voima keri hiljalleen lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi.

Olet varma itsestäsi, hurmaava. Pyydät minua käpertymään povitaskuusi ja vastaat jokaiseen kysymykseen oikein. Selkä suorassa, pilke silmissä. Huulesi eivät riitä peittämään hampaitasi.

Lanka on keritty, lähelläsi on kuuma. Revimme toisistamme paloja sieltä täältä. Miten tyhjäksi tekee luopuminen jostain, mitä ei koskaan ollutkaan.

Tänään en tunne sinua.

Parisuhteen muodostaminen – tutkimus ja tulokset

Rakkain ystäväni halusi minun kirjoittavan sinkkuudesta. Koska olen viimeksi ollut sinkku noin seitsemän vanhana, kun söin vielä salaa räkää pihakuusen taakse piiloutuneena, uskon olevani juuri oikea ihminen kertomaan miten vältellä sinkkuilua yhtä tehokkaasti kuin hygienianeurootikko päiväysvanhoja elintarvikkeita.

Ensimmäinen tapa on ihastua ihmisessä siihen, että hän ihastuu sinuun. Eräänä päivänä joku morsettaa sinulle taskulampulla salaisia viestejä tai puhelimesi äännähtää viestin saapumisesta; seuraavana päivänä sopiikin jo olla tukevasti ihastunut tähän puskista ilmestyneeseen kumppaniehdokkaaseen, olkoonkin, ettet koskaan aiemmin olisi henkilöä siltä kantilta ajatellutkaan. Asiaa helpottaa, jos ehdolla olija on semi-ookoo ulkonäöltään. Tätä metodia käyttämällä voi saavuttaa perushyvän 0,75-3 vuotta kestävän parisuhteen.

Toisena sinkkuuden torjumiskeinona ehdotan perinteistä kuormasta syömistä. Tapa on hyvin yksinkertainen ja sopii erityisen hyvin käytettäväksi yhteisöissä, jossa päivittäiset ihmiskontaktit rajoittuvat tiettyihin, ennalta tuttuihin henkilöihin. Ehdokkaiden joukosta valikoidaan parisuhteeseen soveltuvin kumppani, jonka kanssa aloitetaan parisuhde. Tätä valinnaista metodia käytettäessä ulkonäöllä ei ole niin suurta merkitystä, kuin edellä mainitussa, mutta sen sijaan henkilöiden välisellä, toimivalla kemialla on melko suuri painoarvo. Tätä toimintatapaa noudattamalla voi saavuttaa noin kolmen kuukauden mittaisen, tasaisen parisuhteen; omiaan esimerkiksi kesäkissaa etsivälle.

Kolmas tapa vaatii tähän mennessä mainituista tavoista eniten aivotyöskentelyä. Pohjatöinä käydään läpi kaikki tiedossa olevat mukavat ja hyvännäköiset parisuhteen toiseksi puoliskoksi soveltuvat ehdokkaat. Huomioikaa että vastapuolen siviilisäädyllä ei ole merkitystä. Kun seulonta on suoritettu onnistuneesti, laaditaan strategia kohteen valloittamiseksi. Perinteisen kaavan mukaan valloituksen toteutus aloitetaan hankkimalla alkeelliset stalkkaajan taidot ja järjestämällä ”satunnainen” kohtaaminen. Kohtaamisen jälkeen voidaan aloittaa systemaattinen invaasio, johon on varattava aikaa noin kuukauden verran. Mahdollisten esteiden (kuten kohteen ’varattu’-statuksen) raivaamisen jälkeen odotettavissa on noin kolmen vuoden mittainen, hyvä ja tasapainoinen suhde.

Neljäs tuntemani tapa on kaikkien edellä mainittujen strategioiden kollaboraatio. Tämä tapa edellyttää perusteellista pohjatyötä, pitkää friend zone -jaksoa, kenties jonkinasteista ennakkoluulojen atomeiksi hajottamista ja ajattelun uudelleen ohjelmointia. Suositeltavissa ainoastaan äärimmäisissä sinkkuuden välttelyn vaiheissa, sillä metodin käyttöönotto saattaa johtaa vuosikymmenen mittaiseen parisuhteeseen. Empiiriset tutkimukset eivät ole pystyneet osoittamaan käyttöönotosta aiheutuneen parisuhteen maksimikestoa. Tutkimukset jatkuvat.

 

Elämä ja teot III

Kirjallisia piirejä vavahduttaneen merkkiteoksen viimeinen osio käsittelee maailmankaikkeuden vanhimpia teemoja, viattomuutta, himoa ja kostoa.. Kaikki alkaa nuoresta tytöstä, joka haparoivan aikuisuutensa kynnyksellä kietoutuu auktoritäärisen tumman mieshahmon sotkuisiin seitteihin:

Kummitäti

Mies on kaunis. Soittaa kitaraa alasti ja puhuu korvat täyteen kuumaa hunajaa. Ihastelee, kiertää ja valloittaa. Tyttö on pyörällä päästään. Minäkö? Miten? Miksi? Poskia kuumottaa, vatsan pohja väreilee. Rakkautta ja piikkilankaa soi repeatilla poltetulla ”Mix 2004” CD-levyllä. Tyttö aivopesee itsensä ajattelemaan, että paska suomipoppihan on oikeastaan parasta; yhtä ihanaa, kuin peili sängynpäätynä, tai miehen vieno pyyntö jättää nahkasaappaat jalkaan makuuhuoneessa.

Kulissit vaihtuvat. Tyttö on tiiviiksi paketiksi kiedottuna miehen pikkusormen ympärille. Tulee kevät, illat alkavat valjeta. Mukava siiderihiprakka seuranaan tyttö kulkee läpi sykkivän kaupungin. Ihmisjoukossa pujottelee tuttu mieshahmo. Hahmon käsi jatkuu sormien kautta toiseen käteen. Toinen käsi päättyy olkapäähän, jolle laskeutuvat kullanvaaleat hiukset. Tytön alavatsaan osuu näkymätön potku. Kädet muuttuvat voimattomiksi, kylmiksi ja täriseviksi. Raivo nousee niskasta, viha puristaa ohimoita. Miehen katse kohtaa tytön oman ja väistää kuin vesipisara teflonpinnan. Tyttö tervehtii tukahtuneesti, kiroaa ja huutaa. Huuto menee hukkaan, mies jatkaa matkaansa käsi edelleen toisen kädessä.

Kuluu viikkoja. Kuukausia. Tyttö, naiseksi kai kasvanut, on iloinen. Ihastunut. Kesä on lämmin. CD-soittimessa soi ”Sekoitus 2005”. Puhelin soi. Nainen tunnistaa vieraan numeron. Se kuuluu menneisyyteen. Mies. Komea ehkä. Rakastunut itseensä. Feminiininen ja lyhytkin vielä. Nainen vastaa, ihmetellen soittoa.

Miehen omaisuutta on varastettu. Viety viekkaudella ja vääryydellä. Varastettu paikasta, missä varastamisen pitäisi olla mahdottomuus. Mies on vihainen. Varma, että nainen on kaiken takana. Ovela kettu, koston enkeli, kylmänviileä mafioso. Nainen pahoittelee, on imarreltu, että mies luulee hänen pystyneen moiseen, yliarvioi hänen kykynsä. Naisen sydän ei särkynyt, vaikka siihen särö tulikin. Särö ei kuitenkaan haljennut alkua pidemmälle, siitä pitivät huolen ystävät, kalja ja uudet tuulet. Silti kosto on suloinen, etenkin kun siihen itsellä ei ole osaa, ei arpaa.

Elämä ja teot II

Luovan tauon ja kirjoittajan blokin (=laiskuuden ja liiallisen Netflixin katselun) jälkeen olen palannut. Pohdittuani suuresti elämäni seuraavaa tärkeää etappia, päädyin kristallinkirkkaasti saagan seuraavaan osaan:

”Ensisuudelma”

Kesä 1998. Olimme laskeutuneet äitini kanssa paahtavan kuumalle Hanian lentokentälle, josta matkamme jatkui Plataniaksen turistikylään, tuttuun ja turvalliseen matkakohteeseen. Betonimaisella aineksella päällystettyjä katuja pitkin talsimme varsin hulppeaan residenssiimme meren rannan tuntumaan, kylän keskipisteeseen. Ruusunnupulla oleva teini-ikäinen minä kulki isältä lainatuissa virtaviivaisissa Ray-Baneissa, äidin kaapista kaivettu batiikkivärjätty t-paita yllä, isoveljen viisnollaykköset pätkäistynä shortseiksi. Koko elämä oli edessä.

Kylässä pääkadun varrella putiikit vieri vieressä myyvät turisteille tuiki tärkeää kamaa, kuten nahkaisia somistukseen soveltuvia aaseja tai siirtokuvatekniikalla kreikkalaisin jumalin ja saaren muodoin koristeltuja tuhkakuppeja. Hitaasti vaellellessani kauppojen edustalla, hipelöidessäni sateenkaaren väreissä kylpeviä sharonkeja, nostan yhtäkkiä katseeni ja oih! Kuin joku olisi iskenyt moukarilla vatsaani! Edessäni seisoo Disneyn Aladdin ihka elävänä, turbaanin sijasta t-paitaan ja shortseihin sonnustautuneena.

Onneksi stalkkaajan kykyni ovat aina olleet erityisen harjoitettuja ja pikaisella kyräilyllä selviää, että nuori Aladdin työskentelee kaupassa apulaisena. Yhtäkkiä kyseisessä kohteessa on mitä mielenkiintoisempia turistitarvikkeita ja matkarahani hupenevat Mikki Hiiri -säästöpossuun, Metallican bändilippuun, matkamuisto-paitoihin ja ties mihin. Vaikka yritän olla suhteellisen salaperäinen; istua vienosti syömässä jäätelöä juuri sen putiikin edessä olevan suihkulähteen reunalla, Neiti Marplen tapaan ainoastaan hieman silmäkulmieni alta sivusta seuraillen, äitiäni en mitä ilmeisemmin saanut puijattua. Niinpä hän sangen nolosti eräänä iltapäivänä, miltei Austenin romaaneiden tapaan järjestää pojan esimiehen kanssa nuorelle parille illaksi treffit tiettyyn kellonaikaan, tiettyyn risteykseen.

Illalla puen ylleni parhaan muotiliikkeestä ostetun merkkipaitani ja uudet khaki-shortsit, enkä katsahdakaan äidin perintöpaitaa tai isoveljen housuja kohden. Ray-Banitkin jätän kotiin; välimerellinen iltahämärä ei valitettavasti sovi viileään, värillisten linssien takaa kuikuilevaan itsevarmaan käytökseen. Risteyksessä odottaa unelmieni prinssi, Giannis nimeltään, kuten saan tietää.

Giannikselta ja minulta puuttuu yhteinen kieli, mutta sen ei ole väliä, sillä hän ottaa minua heti kädestä kiinni. Iik. En kuolemaksenikaan tiedä, mitä olisinkaan puhunut moiselle maailmankansalaiselle peräkyläläisen teinin elämänkokemuksellani, joten näin on sangen hyvä. Giannis esittelee minulle kylää, kuljettaa minut äidilleen näytille, antaa pienen lapun, oletettavasti omalla osoitteellaan varustetun.

Kuljemme käsi kädessä rantaan. On saatanan pimeää. Onneksi selviydyn rantatuolilabyrintistä mokaamatta totaalisesti ja Giannis kuljettaa minut romanttisesti veden tuntumaan istumaan. Nyt luulen sen tapahtuvan ja se tapahtuu! Vaikka emme verbaalisesti löytäneetkään yhteistä säveltä, rakkauden kieltä ymmärrämme molemmat! Kiitän isäämme kaikkivaltiasta, että rannalla on pimeää kuin puossa talvella, sillä Gianniksen kielitaito on huomattavasti laajasanaisempaa, kuin omani, juuri hammasraudoista eroon päässyt alkeellinen tavaamiseni. Gianniksen putsatessa hampaankolojani muistan olleeni hieman pettynyt kokemukseen, olettaen ensisuudelman olevan enemmänkin huulten pehmeä hipaisu kuin nielurisatutkimus.

Tulee aika hyvästellä. Lupaan kirjoittaa. Giannis tuskin ymmärtää ja ajattelee lähinnä sitä, että pääsi koskemaan tissejäni (näin oletan nykyisen tietotaitoni valossa). Majapaikassa äitini esittää nukkuvaa, vaikka tiedän hänen valvoneen innoissaan lapsensa ensitreffeistä eksoottisen hottiksen kanssa. Ennen nukkumaanmenoa kuuraan kieltäni hammasharjalla puoli tuntia.

Gianniksesta en kuule enää koskaan, Metallican lippuni lahjoitan isoveljelle.

20161021_120929

Meillä kaikilla on toivoa – pimeässä (p.s. luulen myös, että minulla on housut jalassa)

Elämä ja teot I

Syksy on saapunut ja takahikiän hiljaiselo lamaantuu entisestään, samaa tahtia vähenevän valon määrän kanssa. Tähtiloisteessa pysyäkseen on oltava aktiivinen ja markkina-arvon laskiessa lehmän hännän lailla, trendikkäintä tässä ajassa on kirjoittaa elämänkerta 30+ vuotiaana. Koska jo Tehosekoitin Laura-biisissään oikein oivalsi, ”napas ympärillä pyöri maa”, haluan jakaa kanssanne tarinoita itsestäni. Ja vaikka haluaisinkin kovasti uskoa, oman elämäni saavutukset eivät kenties riitä eeposmaiseen toteutukseen, mutta ehkä sentään kepeään tarinoiden kimaraan..

Saagan ensimmäinen osa: ”Peniskateus done right”

1980-luvun lapsi ”joutui” äitiysloman päätteeksi jäämään vieraan tädin hoivaan jo reilusti alle vuoden ikäisenä. Oma hoitotätini oli kuitenkin – ja on edelleen – kerrassaan ihastuttava persoona. Viihdyin päivähoidossa loistavasti, enkä vähiten siksi, että olin porukan ainoa Playmobil-tukalla varustettu tyttö-ihminen. Täyttäessäni pitkään saman roolin myös sukuni nuorimmassa polvessa, en voi väittää, ettenkö olisi useinkin saanut osakseni erityiskohtelua.

Aikana, jolloin en kuitenkaan vielä ymmärtänyt käyttää tilaani hyväksi, tunsin suurta kateutta siitä, etten ollut kaksilahkeinen, ja täten jäin ajoittain ulos isoveljen ja muiden poikien leikeistä. Koska koin olevani hyvä jätkä ja muutenkin verrattavissa vähintäänkin Hopeanuolen Daisukeen, summasin hyljeksintäni johtuvan ainoastaan jalkojeni välistä puuttuvasta elimestä. Ratkaisukeskeinen luonteeni ei tästä lannistunut, vaan hetkellisen pohdinnan tuloksena päätin, että ongelma deletoituu sillä, että kasvatan itselleni peniksen.

Sen enempää ihmisen anatomiaan perehtymättömänä itse peniksen kasvattaminen operaationa vaikutti helpolta nakilta. Tarvittiin ainoastaan hieman narua ja jonkin verran aikaa juurtumiseen.

Muistan pyörineeni hetken ruskein kukkakuvioin koristellulla muovimatolla varustetussa, 1960-luvun keittiössämme, kokeneeni ahaa-elämyksen ja avanneeni joka kodin miljoonalaatikon. Siellä, pienelle vyyhdille kiedottuna, odotti sopivasti miltei ihon väristä (lue: oranssia) paalinarua. Fiskarsit sanoivat nips, ja egoon nähden sopivan mittainen ”peniksenjuuri” oli hankittu. Eikun naru housuihin ja odottamaan. Erään ratkaisevan seikan olin kuitenkin jättänyt huomiotta, ja se on erittäin epäsuomalainen kärsimättömyyteni. Äitini torpatessa peniksen kasvatukseni mahdottomana ja hassuna ajatuksena, leimahdin ja löin hanskat tiskiin kiukustuneena, mutta sen suuremmin kyseenalaistamatta matriarkaalista neuvonantajaani.

Kenties, jos olisin siunattu suuremmalla kunnianhimolla ja kapinahengellä, tai lehmänhermoisella pitkäjänteisyydellä, olisin tällä hetkellä hyvin varusteltu mieshenkilö. Se jääköön arvoitukseksi, hyvät lukijani.

The Art of Driving @ Seinäjoki

Kyllä minä niin mieleni pahoitan. Nimittäin aina, kun hairahdun rotiskollani ajelemaan Etelä-Pohjanmaan itseoikeutettuun napaan, Seinäjoelle. Tuo helisevien salmiakkikorujen ja valkovöisten ihmisten ihmemaa on liikennekäyttäytymisen helvetti, sunnuntai-ajelijain kiirastuli.

Ensimmäisen road rageni koin noin kaksikymmentä vuotta sitten, kehäkolmosen liepeillä, palatessani Kreetan välimerellisen ajokulttuurin vaikutuksen alta. Muistan syvästi järkyttäneeni äitiäni heiluttelemalla kesoa kiinni tuulilasissa 10-vuotiaan innolla ja tarmokkuudella. Myönnän käytökseni olleen epäsopivaa, vaikka se valkoisessa pakettiautossa törppäillyt herrasmies oli mielestäni nöyryyttävän eleeni ansainnutkin. Tämä lapsuudesta aivokuoreeni syöpynyt muisto, ja kokemuksesta juurtunut käytösmalli, pulpahtavat keskisormeni lihasmuistiin joka kerta, kun ylitän kriittisen maakuntarajan ja seinäjokinen ”uho-mentaliteetti” alkaa vaikuttamaan kanssa-autoilijoihin kryptoniitin voimakkuudella.

Ajatellen automatkailua Etelä-Pohjanmaalla, liikenneturvallisuuden, yleisen viihtyvyyden ja ”Mitä vittua?!” -huutojen välttämiseksi (ei suotavaa, jos takapenkillä matkustajat ovat hevosenpään mittaisia) haluaisin kiinnittää huomiota kolmeen Seinäjokelaisen autoilijan erityispiirteeseen. Pitemmittä puheitta ”Lue tämä: 3 asiaa, jotka jokaisen autoilijan tulee tietää!”

1.Miten käyttää Stop-merkkiä Seinäjoella?

Stop-merkki tarkoittaa sitä, että autoilijan tulee pysähtyä merkin kohdalla sijaitsevan valkoisen viivan taakse, katsoa oikealle-vasemmalle-oikealle-vasemmalle, ja jatkaa sitten turvallisesti ja rauhallisesti matkaansa.

Seinäjoen Stop-käyttäytyminen poikkeaa maassamme vallitsevasta tavasta jokseenkin merkittävästi. Ellei Stopille saapuessasi autosi takana ole jonoa, voit jättää pysähdyksen huomiotta ”hiipivä tiikeri -piilotettu pysähdys” -taktiikalla. Tässä esimerkkiratkaisussa hidastetaan Stop-merkille, näytetään pysähtyvän, mutta hiivitäänkin viileästi risteykseen ja jatketaan matkaa.

Jos kuitenkin käy niin, että takanasi on toinen auto a.k.a joku ajaa perseessä kiinni, voitte käyttää niin kutsuttua ”yhden pysähdyksen taktiikkaa”. Tässä tilanteessa pysähdytään siis pareittain, kahden auton yksiköissä, ja näin ollen vältetään taaimmaisen auton tarve pysähtyä valkoiselle viivalle. Ja, koska Seinäjoella autoilevalla on kokemukseni mukaan suuri tarve päästä mahdollisimman nopeasti kauppalasta pois, pahimpaan neljän ruuhkaan em. ”yhden pysähdyksen taktiikkaa” voidaan soveltaa 2-4 autoon kerrallaan. Näin ollen stoppien takaa lähdetään matkaan neljän auton possujunina, ja paljastat oitis olevasi ihan noob, jos katkaiset hyvin rasvatun autoketjukoneiston pysähtymällä kesken letkan.

Stop-merkin (ja kolmion) takaa tullessa on lisäksi huomioitava, että merkin takaa saa ja pitää ajaa muiden eteen, kunhan muistaa ”tryykäyksen” jälkeen väistää odottamaan lähimmälle bussipysäkille, josta sitten kätevästi solahdetaan sopivaan koloon muun liikenteen sekaan. Tätä kutsutaan ”rekkamiehen tryykäykseksi”.

2. Miten ryhmittyä Seinäjoella?

Ryhmittymisellä kerrotaan muille liikenteessä olijoille, minne suuntaan aiotaan kohta kääntyä. Kääntymisen ajatuksen ilmaisemista edesautetaan ryhmittymisen lisäksi suuntavilkkua käyttämällä. Seinäjoella moinen käyttäytyminen tulkitaan kuitenkin kanssa-autoilijoiden älykkyyden aliarvioimiseksi, ja näin ollen vilkun käyttö luokitellaan erittäin harkinnanvaraiseksi toiminnaksi. Ryhmittymisessä tavataan kahden koulukunnan edustajia.

Ensimmäisen koulukunnan edustaja on ”yli-ryhmittyjä”. Tällainen toiminta pääsee oikeuksiinsa T-risteyksessä ja sitä voidaan soveltaa riippumatta siitä, mistä suunnasta risteystä lähestytään. Jos ajetaan risteystä kohti poikkisuoraan ja käännytään vasemmalle, voidaan ryhmittyä vaihtoehtoisesti puoliväliin tietä, tai jopa vastaantulevien kaistalle. Koska ei käytetä vilkkua (kuten ei käytetä), voivat kaikki silmillä varustetut ihmiset tästä käyttäytymisestä tehdä huomion, mihin suuntaan risteykseen pysähtynyt on lähdössä. Älä ole milläsikään, vaikka blokkaisit tien toiselta autoilijalta niin, että hän joutuu koukkaamaan keulasi edestä viheralueen kautta, muista vain pitää fokuksesi Sinun reitissäsi, Sinun aikataulussasi ja Sinun ajoviihtyvyydessäsi.

Em. ”yli-ryhmittymisen” haastavampi vaihtoehto, T-risteyksen pääväylältä kääntyminen vasemmalle poikkiväylälle on varattu ainoastaan kokeneemmille kuljettajille. Kääntyessäsi vasempaan, ryhmity ensin keskelle kulkemaasi tietä, käänny vastaantulevan, samaan suuntaan kääntyvän auton eteen, MUTTA, koska osaathan liikennesäännöt ja tiedät, että oikealta tulevaa täytyy väistää, jää poikkitien päähän nököttämään siten, että vastaantulija pääsee ohittamaan sinut vasemmalta puoleltasi. Näin ollen annat itsestäsi reilun ja kohteliaan vaikutelman, vaikka oletkin seinäjokisen ryhmittymisen taitaja. Tämä selvä?  Jos ei, harjoittele vielä!

Toisen koulukunnan edustaja on ”farmari-ryhmittyjä”. Tämä onkin jo paljon helpompi tapa toteuttaa käytännössä ja toimii parhaiten oikealle käännyttäessä. Edelleenkään et tarvitse vilkkua, mutta suunnitellessasi kääntymistä, ryhmity ensin tien vasempaan laitaan ja koukkaa sen jälkeen jyrkästi oikealle, käännyt sitten pihaan eli toiselle tielle. Tämä ryhmittymistyyli jäljittelee suurten maatalouskoneiden ajolinjoja ja tekee jokaisesta Fiesta-kuskistakin oman elämänsä puimurinkuljettajan! Helppoa kuin heinänteko.

3. Miten ohittaa Seinäjoella?

Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä käsittelemme ohittamista. Seinäjoella käytössä olevat ohittamisen säännöt on helppo omaksua. Tarvitaan vain hieman itsetunnon boostausta. Voit toistaa mielessäsi esimerkiksi mantraa ”Meillei oriaalla!” tai ”Moon komia!”, jos tunnet, että tällaiset voimalauseet auttavat sinua paremmin omaksumaan pohjalaisen, nöyrtymättömän mentaliteetin.

Ohitustilanteessa ratkaisevinta ei ole nopeus, vaan se, kummalla on isompi/ kalliimpi/ Audi/ uudempi/ kiiltävämpi/ Audi/ tuunatumpi/ harvinaisempi/ Audi/ erikoisempi/ tms. pirssi, piree lerssi, paree kuski, oikea sukupuoli tai kunnioitettavampi ikä. Edellä mainitut seikat pätevät myös, jos tunnet asian olevan niin, sen todellisella laidalla ei niinkään ole väliä.

Oikeaoppisessa ohituksessa ajetaan edellä ajavan auton takapuskurissa noin 3,6km, jonka jälkeen ohitetaan auto sen maalipintaa hipoen. Tärkeintä onnistuneessa ohitustilanteessa on muistaa tiputtaa tilannenopeutta 10-30km/h heti omalle kaistalle palaamisen jälkeen. Näin ollen ohitettu autoilija ehtii arvioida millainen sonni/kissa kuuluu maanteiden arvoasteikossa häntä korkeammalle.

That´s it! Näitä vinkkejä noudattaen ajelu Seinäjoen taajamilla sujuu kuin tanssi!

Bear and the Suomineito fair

Urbaanien huvitusten (kuten kahviloiden, elokuvateattereiden tai ylipäätään ihmiskontakteja mahdollistavien kohtaamispaikkojen) puutteessa, pohtijain luonteeni löysi epäkohdan identiteettimme peruskivien, kansallissymboliemme, joukosta. Kysyin internetin oraakkelilta, wikipedialta, mitä symboli oikeastaan tarkoittaa. Rajusti lyhennettynä symbolin merkitys on olla asia, joka edustaa jotakin toista asiaa, joten nyt ollaan todellakin asian äärellä. Trendinä on jo pitkään ollut päivittää itseään, tiedättehän ”Minä 2.0” -tyyliin, joten ehdotan, että tarkastelemme myös vallitsevien symbolien sopivuutta 2010-luvun dynaamisen ja groovyn kansalaisen pirtaan. Kriittisimmin mieltäni askarruttivat erityisesti flora et fauna -osaston nykyiset edustajat, ja korjatakseni vallitsevan epäkohdan, ehdotankin seuraavassa tilalle uusia, modernia yhteiskuntaa paremmin edustavia vaihtoehtoja.

Kansalliseläimemme on karhu (Ursus arctos). Mesikämmen, tuo mehtien Ohto, jonka vain harva on päässyt tapaamaan IRL. Vuonna 2016 karhu on nähty pääasiassa joko suurlevikkisten sanomalehtien kulttuurisivuilla, piehtaroimassa maalauspöydällään oikeiden taiteilijoiden närkästykseksi, tai vaihtoehtoisesti valtakunnallisessa vaaratiedotteessa, jolloin Haminan lähiöön eksynyt nalle lietsoi paniikkia aina Hangosta Petsamoon. Paikallisesti karhun on yleensä nähnyt kuulemma joku tai jonkun tuttu, usemmiten runsassatoisten kanttarelli- tai valokkipaikkojen läheisyydessä. Taivaan tosi on, että luonnossa kukaan normaalilla itsesuojeluvaistolla varustettu ei halua törmätä kontioon, joten suomalaisuuden symbolina karhu on mielestäni aivan liian vaikeasti lähestyttävä hahmo, vähän kuin eläinten Tywin Lannister. Ehdotukseni uudeksi kansallisnisäkkääksemme onkin koira (Canis lupus familiaris). Pyhimykseksi kanonisoiduista koiristahan tykkäävät ihan kaikki (paitsi kissaihmiset, muttei heistä sen enempää..), ja maailmalla kiristyvässä ilmapiirissä suomalainen kaipaa hiukan peukuttamista, jos mitä! Suomen kansalainen olisi koira, joka on luotettava, ei kärsi EU-eroahdistuksesta ja on kiltti, mutta turvallisen varautunut vieraiden seurassa. Eri paljon sopevampi kuin karhu, IMHO.

Seuraavaksi haluan kiinnittää huomion kansallislintuumme, laulujoutseneen (Cygnus cygnus). Jälleen kerran ikävä tyyppi; paskoo matkapuhelimen kokoisilla jätöksillään pellot, uimarannat ja laiturit pilalle. Tämä Saatanasta (lue: kanadanhanhesta) seuraava on myös hirveän aggressiivinen ja bättre folk, ei ollenkaan kiva suomalaisuuden kuvaksi siis. Ainut ihannoitava asia on laulujoutsenen luterilaisia moraalikäsityksiä hivelevä yksiavioisuus, josta pääsenkin ehdotukseeni ”Kansallislintu 2.0”. Se on naakka (Corvus monedula)! Naakkakin elää onnellisesti valitun parinsa kanssa elämänsä loppuun saakka, mutta osaten yhdistää sen ekologisesti kestävään yhteisöasumiseen. Naakat ymmärtävät, että vuotuinen ulkomaanmatkailu kuluttaa luonnonvaroja, taajamien kommuuneissa on tulevaisuus ja ulkonäköön panostamisessakin less is more. Jo ala-asteella rustasimme kaunokirjaimin harjoituskirjaan kuvitetun naakkaparin alle, ulkoa opetellun fraasin: ”Naakka on yhdyskuntalintu.” Mikä voisikaan siis olla yhteiskunnassamme innostavampi siivekäs edustamaan suomalaista, vasemmalle kallistuvaa, vihreän ajattelun pioneeria ja toisaalta perioikeistolaista, kristillisiä arvoja noudattavaa ja vaatimatonta, tavallista Suomen kansalaista?

Viimeisenä tarkastelkaamme kansalliskukkaamme, kieloa (Convallaria majalis). Tähän haluan sanoa vain WTF? Missä kieloja edes näkee, paitsi ennen 1970-lukua rakennettujen talojen lipputangon juureen, insinöörimäisellä tarkkuudella täydellisen ympyrän muotoon istutettuna? Nyky-Suomessa kukaan ei halua lipputankoa kaavoitetulle kaupungin tontilleen, sillä sinivalkoinen lippu ei todellakaan mätsää puutarhan mustien DIY-eurolavakalusteiden ja harmaaksi maalatun vuorilautaseinän kanssa. Joten #eikielolle, koska #lipputanko. Sitä paitsi tylsän oloinen ja ankean näköinen kielo haisee ja tappaa myrkyllään kaikki sen välittömässä läheisyydessään oleilevat. Näen, että tämän päätään masentuneesti roikottavan, kukkien peräkamarinpojan tilalle vaihdettaisiin ylväämpi ja näkyvämpi laji, kuten Jättipalsami (Impantiens glandulifera). Jättipalsami on kuin kasvien Kardashian; näyttävä, sopivan ärsyttävä jäädäkseen mieleen, ja tuntuu ehtivän ihan kaikkialle. Jättipalsami antaisi suomalaisuudelle ripauksen kansainvälistä glamouria ja viestisi, että maahanmuuttaminen on tosi jees, kunhan kotoutuminen sujuu onnistuneesti.

Summa summarum, Stubbin lanseeraama Suomen brändääminen kenties floppasi siksi, ettei Oy Suomi Finland AB:tä upgradattu pohjimutia myöten. Kansalaisaloite on työn alla, joten stay tuned.